Uusia kokemuksia

Disclaimer: pitka sairauskertomus ilman skandeja. Sori!

Ulkomailla asuessahan saa koko ajan uusia kokemuksia, pikkuruisia melkein paivittain, suurempia silloin talloin. Kun paasiaislauantaina tunsin vatsanvaanteita, en aavistanut miten monta taysin uutta kokemusta seuraaville viikoille olikaan luvassa. Mainittakoon tassa, etten ole koskaan ollut sairaalahoidossa tai joutunut juuri mihinkaan toimenpiteisiinkaan.

Ensin luulin etta kyseessa on norovirus joka on ohi parissa paivassa. Sunnuntai-iltana alkoivat kovat vatsakivut, joiden kanssa ei pystynyt liikkumaan tai nukkumaan. Maanantaina kavimme ensimmaisen kerran paivystyksessa kuulemassa, etta vatsataudin kanssa kannattaa vain menna kotiin, koettaa syoda ja juoda paljon.  No shit, Sherlock...

Vatsakivut ja muut oireet jatkuivat, keskiviikkona menin (tai siipan kasipuolessa roikkuen hitaasti laahustin) terveyskeskukseen laakarille. Laakari tunnusteli vatsan mutta ei tehnyt sen enempaa, diagnosoi gastroenteriitin ja lahetti kotiin.

Pari paivaa myohemmin edelleen vatsakivut ja kuume jatkuivat, kavelin 90 asteen kulmassa ja pahoinvoinnin vuoksi olin menettanyt 10% normaalipainostani. Mikaan ei auttanut, ei lepo, nesteet, ruoka, kasikauppalaakkeet, mikaan. Lopulta viikon paasta sairastumisesta menimme taas paivystykseen, ja talla kertaa minut otettiin sisaan. Olin niin poikki, etten jaksanut puhua hoitohenkilokunnalle tavallista muumipeikkoruotsiani, ainoastaan englantia. Hoitajia juoksi sisaan ja ulos, pari laakaria, tippa, verikokeita. Vaikka minua pidettiin infektiopotilaana, eras kirurgi maarasi tomografian varmuuden vuoksi. Joidenkin tuntien paasta sain juopoteltavaksi litran varjoainetta ja jonkin ajan kuluttua saunatonttumainen apulainen lahti karraamaan minua rontgeniin. Siella sita sitten sateilytettiin vatsaa, ei sattunut, mutta ajatuksena ikava.

Kuvauksessa ei mennyt kauaa, ja sielta minut vietiin infektio-osastolle omaan huoneeseen eristykseen. Sain masentavan sairaala-aterian ja hoitajia kavi ottamassa kontrolleja ja lisaa verikokeita. Tassa vaiheessa suonet olivat viela ihan yhteistyokykyiset eika naytteiden ottaminen vaivannut minua, kun olin muuten niin heikossa hapessa. En ollut tassa vaiheessa nukkunut muutamia silmayksia lukuunottamatta viikkoon, eika infektio-osastolla uni tullut silmaan myoskaan, vaikka olin kuolemanvasynyt.

Ensimmainen neljasta kanyylista

Yhden aikaan herasin horroksestani siihen, etta laakari tuli kaymaan. Olivat ehtineet katsoa kuvat, ja toisin kuin hankaan uskoi, vatsassa olikin nestekeraytymia. "Tama ei ole mikaan vatsatauti", sanoi laakari, ja sitten minua karrattiinkin akuuttikirurgiselle osastolle.

Uudella osastolla minulla oli kolme huonekaveria. Hoitajia juoksi ottamassa verikoetta ja kontrolleja lapi yon, vissiin joka toinen tunti, ja minut laitettiin paastolle mahdollisia toimenpiteita varten. Ei ruokaa, ei juomaa, edes vetta, vain suuta sai huuhdella. Suonensisaiset antibiootit aloitettiin, samalla sain suolaa ja kaliumia poloiseen systeemiini. En ollut oikein selvilla siita, mita tapahtui, ja mista kaikki johtui. Laitoin siipalle viestia ja han saapui osastolle neuvonpitoon neljan maissa aamuyolla.

Seuraavana aamuna osastolle saapui laakari joka selitti jotain tilastani. Kuulemma nestekeraytymat paranevat joskus ihan vaan antibiootilla. Paasto kuitenkin jatkui, samoin kuin vatsakivut ja muut vaivat, seka yleinen heikkous. En noussut sangysta kuin vessaan. Aloin saada parasetamolia kipuun ja jossain vaiheessa suonensisaisen pahoinvointilaakkeen, joka vasytti valtavasti. Verikokeita ja kontrolleja otettiin edelleen tiuhaan, mutta kukaan ei juuri kertonut, mita niista kavi ilmi. Jossain vaiheessa aloin kuitenkin taas puhua muumipeikkoruotsia.

Ringeria suoneen, noin!

Seuraavana aamuna sain kuulla etta toinen nestekeraytyma punktoidaan. Paivan odottelin, iltapaivalla puoli tuntia h-hetkea aiemmin sain kuulla, etta nyt mennaan. Rontgenlaakari ultrasi vatsan, puudutti ja asensi dreenin. Vatsassa oli reika, reiasta tuli putki, haisevaa bakteerimonjaa valui pussiin jota piti huuhdella saannollisesti keittosuolalla ja roikottaa koko ajan mukana. Yok. Mutta ilokseni osastolle palattuani sain taas syoda ja juoda. Seuraavana paivana minut siirrettiin tavalliselle kirurgiselle osastolle, jalleen kolmen uuden huonekaverin luokse vanhanaikaseen osaan sairaalaa, joka ei ollut minusta kovin viihtyisa. Ulkona vihersi ja opiskelijat valmistautuivat vappuun. Itse jaksoin juuri ja juuri kayda joka kolmas paiva suihkussa.

Laakarit olivat sita mielta, etta minut voi laittaa kotihoitoon keskiviikkona. Sain kasan laakkeita ja muita hoitotarvikkeita, ja sain olla dreeneineni kotona. Kuitenkin jo seuraavana paivana kuume nousi uudestaan, siita huolimatta etta soin kahta antibioottia. Torstai-iltana palasin vanhalle paikalleni sairaalaan. Otettiin kontrolleja pitkin yota, varmuuden vuoksi EKG, lisaksi suonensisaiset antibiootit ja paasto tekivat paluun. Verinaytteiden ottaminen alkaa kayda hankalaksi ja hoitaja toisensa jalkeen veti pakenevien suonieni kanssa vesiperan. Laakaria ei nakynyt. Tappiomieliala kasvoi sita mukaa kuin vatsani alkoi taas kipuilla ja pullistella.

Seuraavana paivana laakari tuli kierrolle ja hoitaja-armeija seurasi mukana. Aloin kayda epatoivoiseksi ja pelkasin, etta infektio leviaa. Myohemmin iltapaivalla sain taas litran varjoainetta ja vatsa kuvattiin uudestaan. Lahes saman tien osastolle palattuani olin matkalla uuteen punktioon, talla kertaa kera siipan, joka paasi todistamaan toimenpidetta. Siina missa ensimmainen nestekeraytyma oli huvennut, toinen olikin kasvanut eika hoitunut ensimmaisen ohessa, kuten laakarit olivat toivoneet. Uusi reika ja uusi piuha mahaan. Toinen pussi, minka lisaksi tippa. Onnekseni olo alkoi helpottaa heti, kun keraytyma punkteerattiin ja valtaisa scheissemaara paasi ulos. Ja taas sain syoda ja juoda!

Paaston jalkeen sairaala-ateriatkin maistuvat

Viikonlopun lepasin osastolla ja maanantaina ensimmaisen dreenin poiston jalkeen paasin kotiin. Keskiviikkona poistettiin viimeinenkin putki. Kokonaisuudessaan olin poissa toista kolme viikkoa. Neljasta eri tippaneulasta ja miljoonista verikokeista jai kasivarsiin valtavat tummat mustelmat. Loppujen lopuksi laakarien tuomio oli, etta umpisuoli/lisake oli tulehtunut ja aiheuttanut infektion. Itse olin kuvitellut etta tallaiset leikataan aina, mutta kuulemma nykyaan leikkaukseen paadytaan enaa harvoin. Yritin myos kysella, lisaako tallainen kokemus uuden tulehduksen mahdollisuutta, mutta kuulemma todennakoisyys on pieni. Toivon totisesti niin! Heti toihin palattuani tyokaveri kertoi, etta hanen siskollaan tulehdus oli uusinut kolme kertaa ennen kuin lopulta umpilisake oli puhjennut ja se ollut pakko leikata.

Ensimmainen sairaalareissu toi siis lukuisia uusia kokemuksia. En esimerkiksi ole koskaan ollut fyysisesti nain huonossa kunnossa. Viela nytkin, kun olen palannut toihin, muistuttaa tavallinen kaupassakaynti urheilusuoritusta, enka paase kyykysta ylos ilman tukea. Vatsa on edelleen nakyvasti tavallista pulleampi - laakarin mukaan sen palautumiseen voi menna useita viikkoja. Samoin vatsan alueella on viela tuntemuksia, jotka eivat ole aivan normaaleja. Urheilusta en viela haaveile.

En ole myoskaan ollut vailla kunnollista ravintoa ja younta nain pitkaan. On vekkuli tunne, kun valtavasta vasymyksesta huolimatta tietaa, ettei pysty nukkumaan tana(kaan) yona. Tama jatkui ekan sairausviikon ja koko ajan sairaalassa, vaikka siella sainkin pariin otteeseen pienen annoksen nukahtamislaaketta. Se tainnutti muutamaksi tunniksi, mutta vei pelottavasti muistin tuolta ajalta. Sairaalassa olo toki muitakin hairiotekijoita, kuten tehokuorsaajat, kipujaan itkevat ja niin edelleen, mutta oma oloni oli suurimman osan aikaa niin kurja, ettei taustatekijoilla oikein enaa ollut merkitysta. Kotonakin aloin nukkua vasta kun paasin kotiin lopullisesti.

Vaikka sain apua vaivoihini vasta kolmannella hoitoonhakeutumiskerralla, olen kuitenkin sita mielta, etta sain hyvaa hoitoa. Joidenkin laakareiden tyylista diggailin enemman kuin toisten, mutta noin ylipaansa laakari ei kauheasti nay potilaalle asti, ellei ole jotain akuuttia meneillaan. Hoitajia tapasin tuon reilun viikon aikana valtavan joukon ja he olivat 99-prosenttisesti mukavia ja empaattisia. Kun makaa surkeana vieraan maan sairaspedissa (ja varmaan muutenkin), osaa kylla antaa arvoa sille etta myotatuntoinen, voinnistasi kiinnostunut ja ammattitaitoinen tyyppi on napinpainalluksen paassa 24/7. Sairaalalaskua en ole viela saanut, mutta onneksi taalla Pohjolassa sita voi odotella vahan levollisemmin mielin kuin esim. Jenkeissa (vaikka meilla oli vakuutus, en silti olisi halunnut kokea tata siella).

Henkisen kantin kesto fysiikan sukeltaessa on janna juttu sekin. Olin suurimman osan aikaa melko murheissani eika huumoria irronnut mistaan. Sen vahan minka silmiani ummistin, nain lahinna painajaisia tekemattomista toista (siitakin huolimatta, etta tyopaikalta tuli koko ajan vain toipumiseen ja lepaamiseen kannustavia viesteja). Siippa-raukka sukkuloi viikkokaudet joko kodin tai sairaalan ja tyopaikan valia, sisaanhengitti iltamyohalla kotona jonkun pikaruoan tai eineksen ja osteli sairaalaan toimitettavaksi milloin mitakin. Vasta nyt, sairausloman jalkeen, olen jaksanut laitella taas itse ruokaa ja tehda vahaisia kotiaskareita. Vaikka toihinpaluu vahan jannitti heikon kunnon vuoksi, oli liikkeelle lahto varmaankin hyva asia myos olon paranemisen kannalta. Ennen kaikkea on piristavaa tavata taas ihmisia ja keskittya johonkin muuhun kuin huonosti voimiseen.